Kissan sisäloiset

Suomen kissoissa esiintyy vain muutamia sisäloislajeja. Yleisimpiä ovat suolinkaiset ja heisimadot. Lisäksi raakaa järvikalaa syövillä kissoilla esiintyy heisimatoihin kuuluvaa lapamatoa.

Suolinkaistartuntaa on vaikea havaita ilman tutkimuksia, minkä vuoksi säännöllinen suolinkaishäätö on tarpeen. Heisimatotartunta sen sijaan on useimmiten helppo havaita peräaukon ympäristössä näkyvistä vaaleista jaokkeista.

Sisäloiset voivat aiheuttaa kissassa voimattomuutta, ruokahaluttomuutta ja iho-oireita. Aikuisten loisten häätäminen on helppoa, mutta elimistössä hiljaiseloa viettäviin suolinkaisten toukkamuotoihin ei ole hyvin tehoavaa lääkettä. Siksi tiineiden naaraskissojen ja nuorten pentujen ohjeiden mukainen loislääkitys on erityisen tärkeää.

Suolinkainen

Sukkulamatoihin kuuluva suolinkainen on suomalaisten kissojen yleisin sisäloislaji, jota esiintyy kaikkialla maassamme. Aikuinen suolinkainen on 7–18 cm pitkä, spagettia muistuttava valkoinen mato, joka elää kissan ohutsuolessa. Naaraat tuottavat runsaasti munia, jotka kulkeutuvat kissan ulosteen mukana ympäristöön. Munista kehittyy toukkia, joiden päämääränä on päästä toiseen kissaan. Pahimmillaan suolinkaistoukkia voi joutua myös ihmisen elimistöön ja ne voivat aiheuttaa sairastumisen ns. larva migrans -syndroomaan.

Aikuisilla kissoilla suolinkainen saattaa aiheuttaa laihtumista ja ripulia sekä turkin laadun heikentymistä. Suolinkaistartunta voi olla myös täysin oireeton.

Täysikasvuisen kissan ruoansulatuskanavaan päästyään suolinkaisen toukat porautuvat ensin suolen seinämän läpi, levittäytyvät sitten verenkierron mukana pitkin elimistöä ja jäävät sen jälkeen lepovaiheeseen kissan kudoksissa. Jos kyseessä on naaraskissa, hiljaiseloa viettäneet toukat hakeutuvat imetysvaiheessa nisiin ja sieltä maidon välityksellä pentujen ruoansulatuskanavaan.

Pentukissoilla suolinkaistartunta saattaa pahimmillaan olla hengenvaarallinen. Pennuilla voi esiintyä kasvun hidastumista, oksentelua, ripulia, anemiaa, karvapeitteen laadun heikentymistä ja vatsan turvotusta. Voimakas tartunta voi johtaa suolitukokseen tai jopa suolen repeämiseen ja pennun kuolemaan.

Päästyään pentukissan ohutsuoleen suolinkaisen toukka hakeutuu isäntäeläimensä keuhkoihin. Kissanpentu yskii toukkia nieluunsa, josta ne pääsevät ruoansulatuskanavaan. Siellä suolinkainen kehittyy aikuiseksi ja saavuttaa sukukypsyyden.

Kissan sisäloiset

Heisimato

Kissa voi saada heisimadon raa’asta tai huonosti kypsennetystä makean veden kalasta tai väli-isännästä kuten kirpuista, täistä ja jyrsijöistä. Oireet ovat hyvin samantapaiset kuin suolinkaistartunnassa, mutta tämän lisäksi voi ulosteessa tai peräaukon lähettyvillä nähdä valkoisia, riisiä muistuttavia jaokkeita.

Loisen harvinaisuudesta huolimatta luonnoneläimiä pyydystävä tai raakaa järvikalaa syövä kissa on jatkuvasti altis heisimatotartunnalle. Kissasta heisimato voi pahimmillaan tarttua myös ihmiseen ja aiheuttaa vakaviakin oireita.

Matkustavan tai Suomeen tuotavan kissan heisimatolääkityksestä on huolehdittava, sillä loinen on Pohjoismaiden ulkopuolella paikoitellen yleinen.

Haka- eli koukkumato

Hakamato on kissoilla harvinainen vaiva. Monessa tapauksessa kissa saa hakamatotartunnan syömällä sen tartuntakykyisellä toukkamuodolla infektoituneen pikkujyrsijän. Suunsa ympärillä olevia leikkauslevyjä käyttämällä hakamato voi kuitenkin päästä kissan elimistöön myös ihon kautta. Ravinnokseen madot käyttävät auki puremastaan suoliepiteelistä tihkuvaa verta ja kudosnesteitä.

Toisin kuin suolinkaisella, hakamadon elämänkiertoon ei yleensä kuulu vaellusvaihetta isäntäeläimensä elimistössä, vaan toukat aikuistuvat suoraan suolistossa.

Hakamadot ovat useimmiten alle senttimetrin pituisia, eikä niistä yleensä aiheudu merkittävää haittaa kissalle. Jos matoja on paljon, erityisesti pennuilla voi esiintyä anemiaa, syömättömyyttä, ripulia tai turkin laadun heikentymistä. Hakamatojen tunkeutuminen ihoon saattaa aiheuttaa ihon punoitusta, turvotusta ja kutinaa tassuissa tai rinnan ja vatsan iholla. Hakamadot voivat tarttua myös ihmiseen.

Huomio: Näiden sivujen tarkoitus ei ole rohkaista ihmisiä hoitamaan omia kotieläimiään, jos eläinlääkärin apu on tarpeen, vaan tarjota tietoa eläimien terveydestä ja sairaudesta eläinlääkärin neuvojen täydennykseksi.